Marjuts Life

Meidät "koulutetaan" tässä yhteiskunnassa tekemään rahaa ja palveluita jotka maksaa. Käymme vuositolkulla kouluja, että voimme työskennellä yrityksille, kaupungeille, kunnille jne... Työskentelemme ehkä joidenkin toisten päämäärien, visioiden sekä tuloksen eli rahan eteen.  Uskon, että näissä ammateissa on toki niitäkin ihmisiä mitkä kokee sen kyseisen ammatin elämäntehtäväkseen ja on ns. kutsumusammatissaan tätä en mene sanomaan. Paljon kuitenkin kuulee sanottavan sitä, että "taas on huomenna noustava varmain töihin", "pakko taas mennä, että saa rahaa" jne. Ajansaatosta tästä on tehty normi, että työskennellään jonkun toisen palkkalistoilla, jonkun toisen haaveiden eteen. Aivothan jää tällöin asemiin odottaen vain taas uutta käskyä jonka voi ottaa vastaan ja toteuttaa joltain toiselta kyseenalaistamatta sitä ainakaan ääneen. Voi toki kyseenalaistaa ääneenkin mutta se on eri asia meneekö sanoma perille. Usein siinä vaiheessa irtisanotaan itsensä, kun se om

Mietin tässä jälleen syntyjä syviä. Mihin hukutat surusi surun hetkellä? Aika deeppiä vaikka mitään surun aihetta ei tällä hetkellä olekkaan. Jostain syystä päädyin kuitenkin tällaista miettimään näin täyden kuun tunnelmissa. Henkilökohtaisesti tulin siihen tulokseen,  että nuorena se oli alkoholi, sittemmin opiskelu ja työ. Sitä on helppo ottaa surun tilalle jotain muuta "kepeämpää" tekemistä joka vie surulta tilaa. Järkevintä toki olisi varmasti käydä tunteet läpi juuri sillä hetkellä, kun surua on. Niihin samoihin tunnelmiin ei kuitenkaan koskaan pääse vaikka suruja matkan varrella tulisi lisääkin. Uskon kuitenkin,  että suru on erilaista jokaisella kerralla. Onko oikein sitten helpottaa suruaan esimerkiksi työllä? Tähän on varmaan monia vastauksia ja mielipiteitä.  Varmasti se työnteko voi helpottaa, mutta olisiko surulle annettava sen ansaitsema tila, että ehtii käymään kaikki ne tunteet läpi mitä se tuo tullessaan. Siinä voi jäädä pian kokematta joitain tärkeitä tunte