Vuosipäivä

 Facebook ilmoitti tänään muistoissa, että on kulunut 5 vuotta siitä, kun olin viimeistä päivää töissä vakityöpaikassani. Aiemmin kesällä olin irtisanoutunut vakityöstäni pitkällisten jahkailujen jälkeen. Syitä irtisanoutumiselleni oli monia, mutta päällimmäisenä silloin ja nyt muistoissa oli väsymys. Olin lopen väsynyt, väsynyt niin henkisesti kuin fyysisesti. Tunsin, kuinka aloin voida yhä huonommin ja huonommin. Sain työmatkalla ajon aikana outoja kohtauksia, jotka selittyivät myöhemmin paniikkihäiriöinä. Kävin työterveydessä asian tiimoilta saamatta kuitenkaan mitään apua. Lopulta laitoin itseni ja terveyteni ykköseksi.

Samaan aikaan meillä oli alkanut rakennusprojekti, joka oli viivästynyt vuodella, koska paikkaan, johon meinasimme rakentaa ei ELY myöntänyt lupaa vaikka kaupunki myönsi. No se on oma tarinansa, mutta tässä hieman kertoilen mitä taustalla tapahtui. Taustoista myös sen verran, että olin myös kesälomareissulla pyörtynyt. Vaikka syy ei heti valjennut niin myöhemmin sain tietää Taysin Sydänsairaalassa kontrollikäynnillä ollessani, että sydämentahdistimeni oli hetkellisesti lopettanut toimintansa luulleen oman sydämeni lyövän. 

Synnynnäinen sydänvikani oli opettanut minua kuuntelemaan itseäni ja tuntemuksia, mutta tämän pyörtymisen jälkeen olin entistä valppaampi. Se johti siihen, että lähes mikä kehollinen tunne joka oli mielelleni epäilyttävä aloitti hiipivän paniikin, joista pahimmillaan syntyi paniikkihäiriö. Tämä tunne oli niin kauhea, että pelkäsin joka kerta kuolevani, kun haukoin henkeä ahdistava painon tunne rinnassani. Mitä enemmän hengitin tiheää sen huonommalta alkoi tuntua.

Muistan kerran olleeni työpaikalla palaverissa, kun tämä tunne tuli. Pidin pöydästä kiinni ja esitin parhaan kykyni mukaan, että kukaan ei huomaa, että minulla ei ollut kaikki hyvin. Ihminen on kummallinen kapistus, kun sisällä voi tuntua, että maailma romahtaa ja silti pitää esittää, että kaikki oli hyvin.

Mistään, en siis mistään saanut apua (ainakaan ajoissa siihen hätään). Työpaikalla samaan aikaan toimenkuvaa muutettiin haastavampaan suuntaan ja tilanteeni huomioiden päätös oli selvääkin selvempi. Elämää ei ollut se, että samaan aikaan minun olisi pitänyt elää ehkä elämäni onnellisinta aikaa uutta kotia rakennettaessa. Rakennustyömaalla kulkiessani tunsin itseni sisimmiltäni zombieksi ja illan tullen kotiin leipätyöstäni palatessani itkin hillittömästi. Tämän kaiken yritin salata, mutta en tiedä vieläkään kuinka hyvin onnistuin siinä.

Nyt on siis kulunut viisi vuotta tuosta. Istun tässä uuden kodin kuistilla ihan eri tunnelmissa kirjoittaessani tätä. Olen onnellinen, huojentunut, rauhallinen, levollisin mielin, rentoutunut ja nautin kauniista elokuun viimeisestä päivästä. Kuinka ihminen voikaan rakastaa elämää niin, kun asiat ovat hyvin. Minusta kenenkään ei tulisi pärjätä yksin taikka kokea täydellistä loppuun palamista tai rahan takia joutua kokea niin synkkään aikaa kuin koin. Ei ikinä enää sanon nyt itselleni, en ikinä enää laita itseäni kokemaan samaa. Nyt tiedän, että mikään työ ei ole fyysisen tai henkisen terveyden arvoinen.

Kiitos Sinulle, joka jaksoit lukea tarinani 💓