Evoluutio ja dopamiini

Evoluutio opetti meidät vertaamaan itseämme muihin, jotta emme jäisi lauman hännille. Meidät on siis koodattu janoamaan enemmän. Se on selviytymismekanismi, joka piti esi-isämme hengissä: se, joka keräsi eniten marjoja ja varmisti parhaan luolan, selvisi talvesta.

Nyt tämä sama vietti on kuitenkin kääntynyt meitä vastaan. Totumme mm. saavutuksiimme sekä uusiin hankintoihimme nopeasti ja tarvitsemme uuden "kickin" pysyäksemme samalla onnellisuustasolla. 

Myös sosiaalinen media on tehnyt täydellisyyden tavoittelusta julkista urheilua. Ennen vertasimme itseämme kylän parhaaseen metsästäjään. Nyt algoritmit syöttävät meille silmillemme maailman parhaiten pukeutuneita, rikkaimpia ja onnellisimpia ihmisiä – 24/7.

Tulisi ymmärtää, että halu saada enemmän on vain vanha ohjelmisto, jota ei ole päivitetty nykyaikaan. Ennen evoluution näkökulmasta tyytyväisyys oli vaarallista. Jos olit tyytyväinen, lakkasit yrittämästä, ja jos lakkasit yrittämästä, jäit pedon suuhun. Siksi aivomme palkitsevat meidät dopamiinilla aina, kun tavoittelemme jotain uutta. 

Ongelma on siinä, että dopamiini ei ole "onnellisuushormoni", vaan "haluamisen hormoni". Se ei sano: "Nyt olet valmis", vaan se kuiskaa: "Tämä oli kivaa, mutta katsopa tuota seuraavaa."

Täydellisyys on uuvuttava illuusio. Kun tavoittelemme täydellisyyttä ympäristössä, joka ei koskaan sano "se riittää", lopputuloksena on uupumus. Me yritämme juosta kovempaa juoksumatolla, jonka vauhtia algoritmit säätelevät.

Meidän ei tarvitse poistaa halua kehittyä, mutta meidän on opittava vetämään raja siihen, missä kehittyminen muuttuu itsensä kiduttamiseksi. Joskus suurin saavutus ei ole se, että saa enemmän, vaan se, että ymmärtää, milloin on jo tarpeeksi.

Salli siis itsellesi asioita, joita teet vain siksi, että ne ovat kivoja – ilman, että niistä pitää tulla "parasta" tai ne pitää postata minnekään. Ja muista, että sinä riittää sellaisena kuin juuri nyt olet.